Scream of the Death, Cry of the Onion and Shout of the Raven part 1 (+Lussea)

Ennenkuin menemme otsikon lupailemiin synkempiin tunnelmiin, haluan vielä kerran toivottaa hyvää joulua ja uutta vuotta! Toivottavasti kaikkien lukijoitten joulu olikin ihana, itselläni ei ainakaan paljoa paremmin olisi voinut mennä. :3
Mitäs te saitte joululahjaksi? Älkää arastelko kertoa, tämä haluaa kuulla mitä nykyajan lapset yleensä saavat eiku... Tottakai haluan kuulla lukijoitteni kuulumisia! :D Omat pakettini nimittäin koostuivat lähinnä peleistä, viimeinkin sain sen kauan havittelemani gaystationin playstation 3n johon vanhempani olivat vapaaehtoisesti ostaneet myös Little big planet 1&2 (<3), Final fantasy 13-2 (<3<3<333<3<3<3) sekä SKYRIMIN. OH MY GOSH, SKYRIMIN. Näiden lisäksi virtuaalisia lahjoja olivat wiille Monster Hunter 3 sekä gamecubelle The Legend of Zelda - Wind Waker. (<33<3<33<3<3) Ikäväkseni jälkimmäinen (joka oli ostettu käytettynä, kymmenen vuotta vanha peli nähkääs) päätti lagata melko alkuvaiheilla, pitäisi vielä koittaa uudelleen tahtoisiko toimia vai lähteä sättimään myyjää. Virtuaalilahjojen lisäksi paketeistani löytyi tosiaan Raakulle (aka Ravenille) peruukki, kerrassaan upea ninjatakki (okei se on aamutakki mutta musta punakukallinen silkkiyukata, ihan täydellinen :c) sekä Final Fantasy Dissidian Gabaranth -action figuuri, on muuten ihan upeasti tehty. Suosittelen kaikkia haarniskoiden, kauniiden miekkojen ja final fantasyn faneja hankkimaan sen itselleen, voin laittaa muutaman kuvasenkin jossain vaiheessa. :3
Mutta eiköhän tuossa ole tarpeeksi jouluhössötystä, siirrytään päivän pääaiheen pariin.

Raven kausi täten alkakoot!

Pidän teitä jännityksessä höhö >:D Mutta ennenkuin joku kysyy, kyllä, olen hioskellut tuota kroppaa suuntaan jos toiseen : DD
Sitten laitan tosiaan toisen puolen sitä taustatarinaa. Sanon nyt vain että omaan nirsoon makuuni tämä on todella kliseinen, yksitoikkoinen ja ennalta-arvattava. Tämä kertoo vain Ravenin menneisyyden yksinkertaisimmasta osasta. Äitini, opettajani ja kaverini kuitenkin ylistivät tätä senverran että uskallan sen teillekkin haukuttavaksi laittaa.
Alkuperäisestä ideasta tarinaa on muokattu sellaiseen muotoon että kykenin luetuttamaan sen vanhemmillani sekä opettajallani, ja joitakin asioita on yksinkertaistettu hieman todellisuudesta. Tarkoituksenani oli muokata se tänne sopivaksi ja raaemmaksi (kirjaimellisesti ja karsimatonta tarkoittaen), mutta enpäs sitten tavalliseen tapaani jaksanut. xD Jos teitä siis ärsyttää jokin niin voitte ajatella että se on vain koulujulkaisua varten tehty muutos joka on oikeasti eritavalla. Kolmannen osan (joka tulee vasta paaaljon paljon myöhemmin) kirjoitan puhtaasti tätä blogia varten joten se voi olla jo hieman parempilaatuinen kun sitä ei tarvitse suunnitella novelliksi jonka kuka tahansa voi lukea milloin tahansa.

Scream of the Death, Cry of the Onion and Shout of the Raven (pt. 1)

Hyvästi. Niin lyhyt, mutta niin moniulotteinen sana joka voi saada tuntemaa pohjatonta surua. Hyvästeihin liittyy katkeransuloisia muistoja menneisyydestä, menneistä tapahtumista, menneistä ihmisistä. Mutta tavallaan hyvästi on myös kiitos, kiitos näistä muistoista. Juuri tästä syystä päätin aloittaa tämän tekstin omistamalla sen hyvästeille, jotta saisin varmasti kiitettyä tarpeeksi sitä, jolle viimeksi olen hyvästit sanonut.

Istun parhaillani sammaltuneella kivellä, kauniinvihreän pellon reunalla, myrskytaivaan alla, odotellen jotain tapahtuvaksi ja miettien sitä mikä on jo tapahtunut. Minulla on todennäköisesti vuosisatoja, vuosituhansia aikaa odottaa, joten ajattelin, että voisin vaikka kirjoittaa tähän hetkeen johtaneista tapahtumista odotellessani.

Jottei käsite ”minä”, jäisi tätä lukevalle täysin tuntemattomaksi, lienee järkevää kertoa hieman itsestäni. Kutsun itseäni Raveniksi. Se ei ole alkuperäinen nimeni, mutta tällä nimellä alussa hyvästelemäni henkilö minua kutsui. Eikä mikään merkitse minulle häntä enempää. Olen laiha, siis hyvin laiha, oikeastaan sairaalloisen laiha, mutten läheskään niin laiha kuin näiden tapahtumien alussa. Minulla on viininpunaiseen taipuvat olkapäihin ulottuvat hiukset, joiden otsatukka roikkuu kokoajan tiellä, tummat silmänaluset ja kasvoillani karehtii aina ja ikuisesti hyvin surumielinen hymy. Jotkut sanovat, etteivät pysty katsomaan minua silmiin, osittain siksi, että pelkästään kasvojeni ajatteleminen saa surulliseksi ja osin siksi että minulla on kellertävät silmät, joiden takia minut on yritetty tappaa ja saada kiinni, napata ja hyväksikäyttää koko lyhyen elämäni. Nämä silmät olen saanut perintönä, ja niiden avulla voin saada jopa lohikäärmeet minua kumartamaan. Luonteeltani olen vaatimaton, ja oikeastaan vihaan itseäni.

Mutta eiköhän tuo riitä minusta, jotta saisin selitettyä teillekin mitä nämä ”tapahtumat” ja ”hyvästeltävät” oikein tässä tapauksessa ovat.

Elämäni ei alkanut kovin normaalisti, mutta kovin kliseisesti nähden muihin tällaisiin, joiden elämäntarina voi jotakin lukijaa viihdyttää. Oli synkkä ja myrskyinen, hyvin synkkä ja myrskyinen yö, kun äitini päästi järkyttäviä huutoja ja näin maailman ensikerran. Silmieni avulla minun pitäisi muistaa elämäni joka ikinen hetki, mutta minuun langetetun kirouksen takia muistissani on myös mustia aukkoja. Sen yön kuitenkin muistan, miten tuijotin äitiäni suurin kiiltävin ja keltaisensävyisin silmin. Äiti ei näyttänyt iloiselta, vaan jo elämäni ensimmäisen puolituntisen aikana jouduin hengenvaaralliseen seikkailuun. Hän otti minut syliinsä ja juoksi ulos. En silloin oikein tajunnut mitä tapahtui, ulkona raivosi massiivinen peto joka olisi todennäköisesti tuhonnut kaiken tuhannen mailin säteellä, ellei valkea ja kaunis lohikäärme olisi sitä estellyt. Siitä hetkestä lähtien rakastin lohikäärmeitä, eikä aikaakaan kun pääsin jo ratsastamaan ensimmäisellä. Äitini tyrkkäsi minut yönsinisen ja keskikokoisen louhen selkään, sanoi tämän tarinan ensimmäiset hyvästit ja käski tämän viedä minut parempaan paikkaan.

Lensimme kamalassa myrskyssä, ja sade piiskasi pientä ruumistani. Tästä yöstä alkaakin ensimmäinen musta aukko, joka jatkui yhdeksän pitkää vuotta.

Muistan miten vaelsin vertavaluvana ja nälkäkuoleman partaalla hiekkaista tietä, kunnes enkeli ilmestyi minulle. Kutsun sitä enkeliksi, mutta heikkojen muistikuvieni perusteella se oli kolmas näkemäni lohikäärme. Se vei minut paikkaan jota kutsun taivaaksi. Tämä taivas sai nimityksensä muistoissani vasta paljon, paljon myöhemmin, sillä ensi kokemalta en olisi uskonut sitä sillä nimellä kutsuvani. Se leijaili todella pilvien yläpuolella, suuri marmorista ja spektroliitistä valettu laatta jonka päälle oli rakennettu kiireinen kaupunki. Tämä kaupunki oli tavallaan sisäoppilaitos, sillä siellä oli kolmen aikuisen lisäksi ainoastaan villejä erikoistaidoilla varustettuja nuoria. Erikoistaidoilla en tarkoita mitään älykkyysosamäärää tai vastaavaa, vaan jotain todella erikoista. Siipiveikkoja löytyi monen montaa erilaista, ja joukkoon mahtui myös useita sarvipäitä, hännällisiä, ketun tai muun vastaavan korvilla varustettua, kuin kiduksellistakin oppilasta. Myös kaltaisiani ”silmällisiä” tai ”näkijöitä” löytyi, oli sellaisia, jotka kykenivät näkemään demonien tavoin tai sellaisia, jotka pystyivät näkemään ja juttelemaan sieluille. Ketään kaltaistani ei kuitenkaan ollut, eli sellaista, joka kykeni muuttamaan näkökenttänsä miksi tahansa näistä, saamaan olennot kärsimään tajuttomasti ja vielä paljon muuta.

Monet pelkäsivät minua. Vaikkeivät he olleetkaan kotoisin kaupungeista jotka minua jahtasivat, he olivat silti kuulleet minusta, ”Korppipojasta” jonka pelkkä olemassaolo oli rikos. Minut oli silti otettu tänne niiden kolmen aikuisen toivosta. Tai no, yhden niistä kolmesta, mutta hänen sanansa oli niin vahva että riitti kumoamaan kaikkien oppilaitten ja opettajien vastustuksen. Tämä mies oli nimeltään Siren, tiedän, kuulostaa hyvältä miehennimeltä mutta sillä nimityksellä oli niin pitkä tarina että siitä pitäisi kirjoittaa vähintään kaksi kertaa tämän tekstin verran. Hän oli ihmislouhi, lohikäärme joka kykeni ottamaan ihmisen hahmon.

Tämän oppilaitoksen nimi oli Pilvilinna, paikka, jonne kolmen suuren sopivaksi katsomat nuoret otettiin, tai no pakotettiin harjoittamaan kykyjään. Monet näistä opiskelijoista olivat pelättyjä kotiseudullaan, mutteivät kuitenkaan kaltaisiani ”julkkiksia”. Vanhemmat oppilaat opettivat uudempia oppilaita, joten tavallaan jokainen, joka jotain oli oppinut, saattoi alkaa opettajaksi. Opiskelu ei kuitenkaan ollut Pilvilinnassa pakollista, vaan paikan idea oli suojata meitä alhaalla riehuvalta sodalta.

Sain oman asunnon, aivan leijuvan kaupungin reunalta pikkiriikkisen talon jossa oli vain yksi, kapea mutta korkea huone ja tikkaat parvekkeelle. Reuna-asunnot olivat varattuja oppilaille jotka harjoittelivat lentämistä, mutta pääsin asumaan tänne siitä syystä että edellinen asukas oli syöksynyt kuolemaansa saapumispäivänäni. Vietin kaiken aikani parvekkeella, heilutellen paljaita jalkojani reunan ylitse ja miettien, miten elämäni siitä jatkuisi.

Eräänä päivänä ovelleni koputettiin. Ajattelin, että joku aikoi taas tulla minua haukkumaan kuten yleensä. Mutta ei, tällä kertaa ovella seisoi Siren vierellään huonoryhtinen ja kärsineen näköinen nuorukainen, jolla oli kirkkaan vihreät silmät, sekä hiukset joiden pitkä musta otsatukka roikkui hänen oikealla silmällään ja joiden vasen puoli oli blondi ja lyhyeksi leikattu. Hänen vasen korvansa oli moneen kertaan lävistetty, ja hän katsoi välinpitämättömästi maahan vilkuillen välillä minua. Siren kertoi nuorukaisen nimeksi Lemon, ja että hän saattoi olla minulle sopivaa seuraa. Minulta lainkaan kysymättä hän päätti asettaa pojan asumaan ahtaaseen asuntooni, eikä aikaakaan kun olimme kahden. Tuijotin yhä leuka lattialla sulkeutunutta ovea, mutta Lemon ei näyttänyt välittävän pätkääkään tästä hätkähdyttävästä käänteestä.

Ihme kyllä jäisen alun jälkeen saimme kuin saimmekin vaihdetuksi pari sanaa, ja illan tullessa sain huomata tämän kovapintaisen pojan olevan sydämellinen ja välittävä, ainakin minulle. Kerroin hänelle tarinani ja hän kertoi vähän omastaan. Lemon oli ihmishahmoinen lohikäärme kuten Siren, muttei pystynyt oikeassa hahmossaan hallitsemaan itseään lainkaan. Siren oli kertonut hänelle että minun silmilläni jopa hänen sielunsa saataisiin aisoihin, mutta poika ei sitä itse uskonut. Joka tapauksessa sain kuulla olevan ”ihan semi cool ja sillee” mikä sai minut kovin hyvälle tuulelle. Hänen mielestään muistutin todella korpinpoikasta, mutta nimitykseni oli liian ”alentava” joten hän alkoi kutsua minua Raveniksi. Ensi kerran elämässäni, minulla oli ystävä.

Huomatkaa nyt ettei tämä ole tätä blogia varten kirjoitettu ja että tätä ei myöskään ole kirjoitettu jatkokertoukseksi. :D Varsinkin tämä alkupuoli on kovin tylsä ja toiminnaton, toivottavasti siis jaksatte lukea toisenkin osan tämän tönkköisyydesta huolimatta.
Toisen osan julkaisen ensipostauksessa, johon voi ikävä kyllä taas hieman vierähtää aikaa koska en ole vielä uskaltanut alkaa Raakulle faceuppia vääntämään. Tai sitten laitan väliin taas *tylsiä* shoottipostauksia, ken tietää. ~

Oh well, enough about that kiddo, siirrytääs aikuisiin miehiin eiku! >:D
Lupasin teille hiukan taas Lussea, vaikka tiedän että hän alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää teitä. Minua hän ei kyllästytä, joten siksi joudutte häntä sietämään!
Sain jälkeenpäin kuulla tämän biisin olevan jostain teinimassafantasiasta, en ole asiasta aivan varma mutta törmäsin siihen tämän upean ROTG -videon kautta, ja inspiraatio iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Okei, ei tämä mitenkään persoonallinen shootti ole mutta nautin pitkästä aikaa nukkekuvaamisesta, who knows se näkyy laadussakin? :3 Oli hiuskarvan varassa etten tehnyt videota tällä biisillä Luciferin elämänkerrasta (ah niin mielenkiintoista) nimittäin sääolosuhteet päättivät viimein kääntyä minua vastaan. Muuten olisitte saaneet videomateriaalia. Parempi siis kaikkien liittyä joukkooni kiroamaan ilmaston yhtäkkistä lämpenemistä, juuri kun oli niin ihanaa pakkaslunta ja lumisadetta ja kylmää ja valoisaa, ah! <3 Inhoan tällaista märkää loskasäätä ynh.

Laittakaa taustalle pyörimään Luciferin uusi kakkostheme, Of Veronan Dark in my imagination!

 

 

"I don't wanna think about it now"
*Ylimuokkaus on kivavaa*

"There's something in the look you give"

Okei olihan tuo shootti suoraan sanottuna tylsä. Ihan sama, parempi sekin kuin ei mitään!

Tein muuten eilen vähän jotain Elille, kenties saatte häntäkin nähdä : D Ei mutta, kukaanhan ei tykkää Elistä, minä varsinkaan, ja harkitsin jo myymistä mutta nyt kun katson häntä tämänhetkisessä olomuodossaan, on hän ihan miellyttävä. (:

Kyllä sinne kuvatarinoihinkin vielä päästään! xD

 

Hyvää alkavaa vuotta vielä kaikille!

Nuo viimeiset kuvat jouduin muuten lataamaan ensin tinypicillä, tätä vaivaa taas jokin kun ei anna valita koneelta kuvia vaan antaa pelkän tekstin. :c Noh, ehkä tämä tästä!

 

Tämä postaus on ollut ihan älyttömän sekava... Mutta ottakaa huomioon että tämän kirjoittaminen on aloitettu 25. joulukuuta ja sitten pikku pätkä kerrallaan kunnes tänään otin itseäni niskasta kiinni ja saatoin tämän loppuun. xD

Ynh kohta alkaa koulu. Ei siinä mitään, minähän viihdyn koulussa, mutta kun ei ole kivaa kun en lomalla ehtinyt laiskotella kunnolla kuin 24-29. päivä ja sitten onkin ollu kauheeta menemistä ja oon taas saanut liika inspiraatioita blergh. Pitäisi jonain päivänä oppia saattamaan edellinen projekti loppuun ennen seuraavan aloittamista.

 

EIEIEI HETKINEN! Onhan minulla teille lukijoille vielä yksi asia ennen tämän postauksen päättämistä!!

Laitoin ylös viralliseksi päiväksi 30.12.2012 koska silloin lähti viesti välittäjälle, mutta tänttänttäää, tämä saa kohta oman bjdn!!! >u< <3<3<<3<33<3<3

Saatatte muistaa eräästä postauksestani missä selitin mikä nukke on kyseessä, suunnitelmat eivät ole muuttuneet joten kaivakaa se esille muistin virkistykseksi, en jaksa itse selailla vanhoja postauksia koska häpeän niitä niin paljon. (hah)

 

Ihan oikeasti tulen varmasti häpeämään kun luen tätä postausta itsekseni.. Tai sitten nauraa hörötän myötätunnosta itseäni kohtaan. Nojoo, poistun nyt nauttimaan viimeisistä lomahetkistä, näkyillään!

 

 

-Unikko